maanantai 17. syyskuuta 2018

Long time no see

Pitkästä aikaa teki mieli avata blogi ja vähän höpötellä. Paljonhan tässä viimekerrasta ollaan touhuttu kaikenlaista, mutta pääasiassa tämän postauksen aihe käsittelee Ruutin kotiutumista ja miten tää elämä on nyt kahden koiran kanssa lähtenyt rullaamaan. Sen verran mainittakoon, että Freyan kanssa me ollaan siinä pisteessä, että saa lähitulevaisuudessa ehkä alkaa haaveilemaan rally-tokokisojen korkkausesta, tai ainakin se on tavoite. Vaikka tokoilu on jo hetken tökkinyt pieniä edistysaskelia lukuunottamatta, tuntuu tuo ralleilu realistiselta alottaa meidän kisaura, mistä saada itsevarmuutta ja kokemusta sekä hyvää mieltä, kun tehdessä on hauskaa vaikka ei aina aivan nappiin menisikään. Tuntuu se hieman helpommalta vaihtoehdolta kuin totinen toko. Sekä muutaman viikon päästä häämöttää MH-luonnekuvaus. Ihan hurjaa, kuinka aikuinen se jo on. 





Ruuti on nyt ollut mun luona viitisen kuukautta. Kamalan lyhyt aika joka kuitenkin tuntuu ikuisuudelta. Luulen, että juurikin sen takia miten luonnolliselta sen olemassaolo tuntuu ja miten hullun hyvin ne on Freyan kanssa aina ollut keskenään. Paljon oon kuullut, että kahdessa koirassa on tuplasti työmaata ja kaikki on tuplasti vaikeampaa, mm. hoitopaikat ja muut käytännön asiat. Täytyy kuitenkin sanoa, että ainakin meidän tapauksessa mikään ei juurikaan oo muuttunut, kyllä tuo toinen menee siinä missä yksikin. Tietysti Ruuti oli tullessaan sisäsiisti, fiksu aikuinen mikä omalta osaltaan helpotti arkea. Luulen, että sitten kun on kolmannen vuoro joka mitä todennäköisimmin on pentu, oon aivan eri mieltä ja sitten sitä työmaata on tämänkin edestä :D Onneksi siihen hetkeen kerkee vielä hyvän aikaa valmistautua henkisesti.

Ruuti ja Freya on kulkenut mun mukana töissä, treeneissä ja kavereilla, milloin missäkin. Yksin ja yhdessä, ihan mahtava huomata, että vaikka nuo kaksi on ihan paita ja peppu niin ei niille tuota ongelmaa jäädä yksinkään. Ainut paikka missä asiaa vastaan on protestoitu on ollut treenihallin häkki, onhan se nyt kurjaa ja elsun paikka, kun toinen pääsee treenailee ja toinen lukitaan kylmään, kalseaan häkkiin ja unohdetaan sinne ainiaaksi. Ajoittain myös lenkillä jos vastaantulevat koirat alkaa mesota niin syttyy näilläkin yhteinen orkesteri, Freya useimmiten yksinään yrittää jotain pöhistä. Sen kanssa ollaan pikkuhiljaa luopumisen kautta saatu siihenkin jotain rotia. Mutta kyllä kuulkaa tuosta köyhän miehen vinttikoirasta sitten lähteekin ääntä, sen ääniskaala on paljon laajempi mitä tuolla paimenkoiralla ikinä tuntuu olevan kolme, marmatus, pöhinä ja haukku. Ruuti ulisee, vinkuu, ulajaa, haukkuu, piipittää, ujeltaa ja niin edelleen. Tosin onneksi ei silloin lenkillä, yleensä silloin kun se innostuu eikä meinaa pysyä nahoissaan.







Molemmat koirat on alusta asti tienny paikkansa ja selvästi Ruuti on se joka pitää jöötä, Freya ylipäätään toisille koirille alistuvana ei oo edes yrittänyt nousta niskan päälle mikä on musta hyvä. Niin vaikea enää kuvitella elämää ilman Ruutia, niin paljon se antaa myös Freyalle joka on sielultaan laumakoira ja se rakastaa olla toisten koirien läheisyydessä. Ruuti tarvitsee myös sen oman tilansa, mutta kuinka hellyyttäviä ne onkaan aamuisin kun makaa kylki kyljessä ja nuolee toistensa kuonot märäksi. Mä nautin siitä niin paljon, kun saa katsella miten kovaa ne juoksee pitkin metsiä yhdessä, kovin moni ei pysyis siinä vauhdissa mukana. Whippet rotuna on osottautunut oikein hurmaavaksi, se on omalla tavallaan outo mutta söpö. Ruuti on ensimmäinen vinttikoira mihin oon ikinä päässyt tutustumaan, toki töissä on tullut läärättyä muutamia ohimennen. Tähän mennessä se on ollut vain positiivinen yllätys. Se rakastaa lämpöä ja nukkuu mieluiten peiton alla tai ihan kiinni kyljessä tai kainalossa. Se vihaa sadetta yli kaiken, kirjaimellisesti välillä saa vetää pihalla sitä pissalle aamuisin jos sattuu satamaan. Ruuti rakastaa ihmisiä, mutta ennenkuin se on päässyt tutustumaan se ei päättömästi hypi syliin toisinku Freya. Se kyllä pussaa ja usein vähän liikaakin, mutta on liikkeissään varovaisempi ja harkitsevainen. Ei tietysti missään nimessä arka. Se on ruokaa kohtaan hurja sika, saa katsoa että ei varmasti jätä lähellekkään pöydänkulmaa mitään koska kauaa se ei siinä pysy. Vaikka paimenkoira ihminen oon henkeen ja vereen niin kyllä tämä vinttipimeän maailma on mukavaa vaihtelua.

Tottakai aina voi olla riskinsä ja oma hommansa, kun ottaa kodinvaihtajan, riippuen tietysti mistä se tulee ja millaiset on taustat. Aina ei tiedä mitä tapoja koiralle on opetettu vai onko mitään, millaiset sen rutiinit on ollu vuosia tehdä asioita ja miten se on oppinut reagoimaan mihinkin. Kun koira kasvaa pennusta asti kotona sen jokaisen elämänvaiheen tietää ja niissä on elänyt itse mukana ja mahdollisuuksien mukaan kaikkeen on voinut vaikuttaa. Kun kotiin tulee jo aikuinen koira, voi kulua yllättävän pitkään oppia tuntemaan sen kaikki puolet ja se voi olla jopa pienoinen shokki, kun koira ei toimikkaan omien kriteereiden tai tapojen mukaan, täytyy vain opettaa ja hyväksyä.  Ruuti sopii meidän perheeseen ja me sovitaan Ruutille, ikinä en kadu  sitä että suostuin sen ottamaan omakseni.






2 kommenttia: